Kirjoitin alla olevan tekstin marraskuussa 2010, eli noin puolitoista vuotta sitten. Tämän piti olla yksityinen viesti Marialle, mutta se jäi vaikutusten pelossa lähettämättä. Julkaisen sen nyt, koska olen vähitellen ajautumassa samaan tilanteeseen kuin missä olin kaksi vuotta sitten. Näyttää siltä ettei ihmisten perimmäinen luonne muutu. Tunteet ja tuntemukset vaihtelee, luonne pysyy. Blogille on siis luvassa jatkoa lähiaikoina...

Näin unta. Sinusta. Herättyäni olin vihainen itselleni ja alitajunnalleni. Mietin miksi tämä vieras tuli sotkemaan ajatukseni. Olinko kutsunut hänet vai tuliko kutsumatta. Ehkä alitajuntani laski että puoli vuotta on nyt kulunut ja laittoi minut kohtaamaan asian, jota olen useasti pyyhkinyt mielestäni. Mutta kuin haravoimalla lehtiä vastatuuleen - aina se palaa ja sen kanssa on opittava elämään.

Ja minä elänkin. Tyytyväisenä kokonaisuuteen. On hetkiä, jolloin ajatus harhailee ja miettii mitä on, mitä voisi olla, mitä saisi olla tai ei saisi. Kalenteri ei ole ikinä niin täysi, ettei joskus erehtyisi pysähtymään. Asiat on pakko kohdata, viimeistään unessa. Sleep is a house for lovers... Sitäkään biisiä ei voi sitten enää kuunnella ilman melankolisia fiiliksiä. Ja joskus vuosia sitten sitä kuunteli kerta toisensa perään huikeassa nousuhumalassa. Nyt sillä on tyystin eri vaikutus. Pysäyttävä vaikutus.

En osaa vielä sanoa lähetänkö tätä viestiä ikinä. Sen näkee sitten kun tämä on kirjoitettu. Katselin toissailtana Good Wifen ekan kauden finaalijakson, jossa päähenkilö joutui tekemään ratkaisun oman miehensä ja rakastajansa välillä. Tilanne ratkesi päätöksellä antaa asian olla, suhteen kuihtua ja jatkaa omia elämiään vanhan kaavan mukaan. Näinhän tämäkin menee. Siitä ei ole epäillystä. Miksi siis kirjoitan?

Terapeuttini sanoi että minun on pakko jättää kaikki yhteydenpito, koska en ole tässä tilanteessa kenellekään muulle velkaa kuin perheelle. Totta. Eipäs ole! Mä olen sotkenut muidenkin ihmisten elämää ja mä en pysty elämään sen asian kanssa, että mä olen satuttanut jotain omalla ajattelemattomuudellani. Mulla on vahva halu miellyttää tapaamiani ihmisiä. Yleensä se johtaa positiivisiin asioihin, mutta puoli vuotta sitten mun oli pakko tehdä valinta. Kaikkia ei voinut mitenkään miellyttää, vaan jotain oli satutettava. Valinta oli helppo, mutta vasta nyt ymmärrän kuinka raskas taakka tämä syyllisyys on.

Synninpäästöäkö minä tässä sitten haen? Paskaako sitä kiertelemään. Nimenomaan sitä! Mulla on paska fiilis siitä että mä sotkin yhden syyttömän ihmisen elämän omalla kikkailullani ja haluan nyt kuulla, että anteeksipyyntöni on hyväksytty. Luultavasti (ja toivottavasti) sä et enää edes muista asioita puolen vuoden takaa. Parempi olisikin olla lähettämättä tätä ja sohimatta rauhassa omaa pesäänsä rakentavaa muurahaispopulaatiota. Pohjimmiltaan kysymys lienee siitä kuinka itsekäs mä olen.

Minuahan kiinnostaa vain se, että minua kuunnellaan ja että minulle sanotaan ne sanat jotka haluan kuulla. Vittuako mä välitän vastapuolen tunteista ja siitä miten mun kirjoitukseni niihin vaikuttaa. Paitsi, että välitän! Pahaa oloa ja sen purkautumisesta syntyviä lieveilmiöitä näkee ympärillä koko ajan ja liian paljon. Kateutta ja katkeruutta ruokitaan julkaisemalla hyvätuloisten palkkatilastoja. Oikeusjärjestelmämme keskittyy kostonhaluisten verenhimon tyydyttämiseen. Näinkö yhteiskunta meitä kasvattaa?

Ongelmia ei ratkaista rankaisemalla, vaan rakastamalla. Ymmärtämällä ja olemalla läsnä. Kuunnellen mitä toisella on sanottavana ja antamalla tälle aikaa. Aikaa. Eikös se ollut rahaa? Pelottava rinnastus näin kapitalistisessa maailmassa. Kaikki mitataan rahassa, rahanahneus synnyttää kiirettä, kun vain nopeimmat ja ahkerimmat onnistuvat tässä jatkuvassa vertailuun ja kilpailuun keskittyvässä oravanpyörässä. Synkkää mutta todellista.

Miksi minä sitten taistelen tätä konetta vastaan? Mä uskon hengen voittoon materiasta. Mun mielestä hyvän tekeminen on elämän tarkoitus. Tehdä hyvää itselle ja muille. En tiedä tekeekö tämä viesti hyvää kenellekään muulle kuin sen kirjoittajalle. Siksi en vieläkään osaa päättää lähteekö se tästä näytöltä Poista- vai Lähetä-napin kautta.

Puolen vuoden tauko kirjoittelussa johtui hyvästä syystä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kokenut ihmeen. Lasten syntymä oli tietenkin iso juttu ja uusi elämä on aina omalla tavallaan ihme, mutta 6 miljardia ihmettä saman pallon päällä aiheuttaa aika pahan inflaation... Edellisessä viestissä mainitsemani kiinteistövälittäjän käynti laukaisi kuitenkin tapahtumaketjun, jota ei voi kutsua millään muulla sanalla kuin Ihme. Maattuani sohvalla toista tuntia itsesäälissä kieriskellen, vaimoni kertoi olevansa menossa lasten kanssa saunaan. Kuulosti hyvältä, joten päätin lähteä kaveriksi. Ei tämä olo tästä ainakaan pahentua voisi.

Olin viime viikkojen aikana, kovasti tavoittelemani henkisen kasvun ansiosta, aloitellut pitkään kirjahyllyssä lojunutta projektia, nimeltä Ehdoton anteeksianto. Huikea kirja! Olin oikeastaan lukenut vain ensimmäiset muutama kymmenen sivua, mutta mielestäni olin jo löytänyt kirjan suurimman oivalluksen. Saunan lauteilla, lasten ollessa pesuhuoneen puolella, pyysin vaimoani lukemaan kirjasta sen pätkän, jossa kirjan kirjoittaja kertoo siskonsa Jillin tarinan. Jos kiinnostaa, tämä teksti löytyy kolmannella kotimaisella kirjoitettuna myös netistä, osoitteesta http://www.radicalforgiveness.com/pdf/jillstory.pdf. Ensimmäistä kertaa tämän luettuani en voinut estää silmäluomieni hikoilua, joten uskoin sen aiheuttavan myös jonkinlaisen reaktion vaimossani. En silti osannut aavistaakaan reaktion voimakkuutta ja muutosta, jonka se synnytti perheessämme. Näin sai alkunsa nyt puoli vuotta kestänyt parantuminen. Alkuvauhti on toki jo hiipunut ja tulisen tunteikas uudelleenrakastuminen on hiipunut rakastamisen hiillokseksi, josta lämpöä ja kirkkautta kyllä löytyy kun vain siihen muistaa aina välillä puhaltaa. Läheisyys on pysynyt vahvana ja koskettelemme toisiamme aivan kuin silloin joskus ennen. Kuherruskuukauden jälkeen ollaan siis palattu arkeen, mutta nyt arjesta voi nauttia kokonaisvaltaisesti!

Viimeisen puolen vuoden tapahtumien muistaminen ja kertaaminen olisi mahdotonta ja tylsää, joten käyn läpi nyt nopeasti vain pääkohdat. Ensinnä Mariasta.. Minulta kysyttiin miksi kerroin Mariasta vaimolleni. Minä uskon rehellisyyteen. Tai sitten olen vain niin laiska ja itsekäs, että en suostu elämään raskasta kaksoiselämää. Olimme lisäksi sopineet eropaperit jättäessämme, että nyt meillä on lupa tapailla muita. Minä vain lähdin lunastamaan tuota lupausta hiukan etukenossa, mikä sai vaimoni takajaloilleen. Jälkeenpäin vaimoni on selitellyt primitiivistä reaktiotaan vuoroin kostonhimolla ja menettämisen pelolla. Pääasia on, että äärimmäinen ratkaisuni sai aikaan reaktion, joka syvensi ja laajensi parisuhdettamme enemmän kuin mikään pariterapia tai seurakunnan perheleiri! Toki kävimme kesällä myös pariterapiassa muutamia kertoja. Sen suurin anti oli kuitenkin tuon vapun ajan tapahtumien läpikäyminen yksityiskohtaisesti turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa tilanteen käsistä riistäytymisestä. Edellisestä istunnosta on kohta kolme kuukautta, eikä niitä ole oikein ikäväkään, sillä meillä puhutaan asioista varmasti riittävästi ilman kolmattakin pyörää.

Tilanteen tasaantumisen (ja hetkittäisen tylsistymisen myötä) viriili mies alkaa kuitenkin tähyilemään aidan toiselle puolelle. Siis ihan vain tähyilemään, sen verran mitä pelkillä silmillä voi tehdä. Sitten kun ajatukselle antaa pikkusormen, on kohta olkapäätä myöten jossittelemassa. Viimeisin viestini Marialta tuli vain päiviä edellisen blogimerkintäni jälkeen. Suhteen lopettaminen kävi lähes yhtä nopeasti kuin sen aloittaminenkin. Mutta ei kivuttomasti. Ensin piti vain ymmärtää, ettei entisen salarakkaan kanssa voi ylläpitää avioliiton ulkopuolista ystävyyssuhdetta. Hyvästien jättäminen oli todella hankalaa, kun halusin samalla osoittaa kiitollisuuteni parisuhteemme pelastamisesta sekä pyytää anteeksi ajattelematonta käytöstäni. Harvassa onkin edelleen ne päivät kun en mieti miten vielä voisin paremmin muotoilla anteeksipyyntöni. Ja vaikka terapeuttini kovasti sitä toitottikin, että minä en ole syrjähypylleni korvausvelvollinen, on Maria silti ihminen ja vieläpä täysin syytön aiheuttamaani mielipahaan! Ehkä parisuhteet täytyy ymmärtää riskeinä mitä tässä elämässä pitää ottaa. Mene ja tiedä. Olen minäkin kärsinyt, mutta kärsimyksen aiheuttaminen satuttaa enemmän..

Minun ei pitänyt tänään(kään) päivittää blogiani, mutta huomasin pääni täyttyvän taas pitkästä aikaa ajatuksista, joissa pääroolin otti Maria. Päätin siis kirjoittaa hänelle osoitetun kirjeen, mutta en ollut aivan vakuuttunut sen lähettämisen järkevyydestä. Kirjeen valmistuttua ajattelin julkaista sen blogissani, pienen alustuksen saattelemana. Alustus hiukan venähti, joten kirje julkaistaan (jos julkaistaan) joskus toiste. Vai pitäisikö se sittenkin lähettää..?

Viime viikolla tapahtui niin paljon ja niin nopeasti, että en ehtinyt missään vaiheessa pysähtymään edes kirjoituspöydän ääreen. Päätin kertoa vaimolleni totuuden ja vastaanotto oli juuri sellainen kuin kuvitella voi. Ymmärrys loisti poissaolollaan ja sen tilalle kehiteltiin vaikka minkälaisia solvauksia ja uhkauksia. Minulle tehtiin hyvin selväksi, että saatan menettää jopa tapaamisoikeuden lapsiini, koska olin tehnyt aviorikoksen. Olin todella paniikissa ja näin ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin säilyttää maltti ja keskittyä pelastamaan se mitä pelastettavissa oli - isyys.

Huutoa, solvauksia, inhoa ja uhkailua kesti koko päivän. Yöksi lähdin Marian luokse, koska nyt todella kaipasin olkapäätä, johon kuivata silmistäni purkautuvat kyyneleet. Yö oli ihana, vaikka edelleen minua painoikin syyllisyys. Seuraava päivä töissä kului vaimon kanssa tekstiviestejä vaihdellessa, hammasta purren ja viimeisissä itsetunnon rippeissä roikkuen. Olin todella nöyryytetty, kylläkin aiheesta. Ystävien tuki oli todella tärkeää ja kykenin jotenkin asettumaan tilanteen yläpuolelle ja pysyttelemään rauhallisena. Epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavat tunteenpurkaukset olisivat saattaneet hyvinkin synnyttää niin suuren sodan, että vaimo olisi toteuttanut antamansa uhkaukset. Lisäksi minulta vietiin mahdollisuus purkaa tuntojani, kun vaimo ilmoitti että jos olen missään tekemisissä Marian kanssa, hän poistaa lapset elämästäni. Jouduin antautumaan, pelkäsin liikaa..

Seuraavat pari päivää olin matkustajan paikalla omassa kehossani. Välillä pää oli aivan tyhjä ja välillä siellä vilisi ajatuksia niin ettei pystynyt ajattelemaan. Päiväkirjan pitäminen ja kirjoittaminen oli noussut viime päivinä vieläkin tärkeämmäksi oman mielenterveyden säilyttämisessä. Kirjoittaminen tuntui tällä hetkellä ainoalta asia jolla sain pääni pysymään kasassa ja ajatukset prosessoitua yksi kerrallaan edes hiukan jäsennellympään muotoon. Ilman tätä harrastusta olisin saattanut maata sängyssä kokonaisia öitä pyöritellen ajatuksia, ilman mitään mahdollisuutta päästä mihinkään lopputulokseen. Ajatusten siirtäminen paperille vaatii keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan ja mahdollistaa yhden kokonaisuuden käsittelyn kerrallaan. Tajunnanvirtaa on kuitenkin turha julkaista, mistä syystä pääsin vasta viikon tauon jälkeen jatkamaan tarinaani.

Vaimoni oli sopinut tapaamisen kiinteistövälittäjän kanssa, jotta hän voisi arvioida meidän talomme - minulle sen ainoan paikan, jota olin voinut koskaan kutsua kodikseni. Tapaaminen oli lievästi sanottuna apea. Kävimme taloa läpi kerros kerrokselta ja muistot tulvivat mieleeni. Kaikista huoneista huokui rakkautta ja lämpöä, jonka olin menettämässä. Omin käsin tehdyt remontit ja toistaiseksi vielä haaveiden tasolla pyörivät tulevaisuuden urakat olivat katoamassa ja omakin tulevaisuuteni oli hataralla pohjalla. Tunnin kiertelyn jälkeen kiinteistövälittäjä lähti ja minä rojahdin olohuoneen sohvaan itkemään elämääni, jonka olin menettämässä.

Täytyy myöntää, että ilman Mariaa asiat eivät olisi edenneet näin nopeasti. Huomaahan sen jo siitä, että sovimme erosta ensimmäisen kerran jo puoli vuotta sitten, mutta vasta viimeisen kahden viikon aikana on asiassa päästy eteenpäin. Olisi kuitenkin aivan liian hätiköityä vetää stereotyyppinen johtopäätös hetken huumassa tehdystä harkitsemattomasta ratkaisusta. Tosiasiassa tilanne on ollut kestämätön jo vuosia, mutta kupin täyttyminen kestää. Varsinkin kun vastassa on ympäristön luoma paine uskoa avioliittoon ja lasten takia -mentaliteettiin, unohtamatta kodin turvaa ja pelkoa yksin jäämisestä. Toivo asioiden muuttumisesta parempaan on heikentynyt vähitellen, hellyydenosoitusten unohtuessa ensin päiväksi, sitten viikoksi ja lopulta kuukaudeksi. Samalla taas oma kroppa huutaa tuskasta, kun sormet ei tunne, iho ei kosketa, nenä ei haista, huulet ei maista.

Vähitellen tämä tunne ajaa miehen tilanteisiin, joihin normaalissa, rakastavassa parisuhteessa ei ajauduta. Tunteet saavat vallan ja keho muuttuu mielen työkaluksi elää vuosien ajan päässä pyörineet mielikuvat miehen ja naisen välisestä läheisyydestä. Naisen katseesta voi lukea vaikutelman halusta, kosketuksessa tuntuu jo vaatimus enemmästä. Halaus muuttuu rutistukseksi ja pusu kiihkeäksi suudelmaksi. Mies on matkustajana rakkauden rautatiellä, eikä tästä kyydistä voi nousta ennen pääteasemaa.

Marian kanssa vietetyn päivän jälkeen olin täynnä itsevarmuutta. Selasin seuraavan aamun lehdestä asuntoilmoitukset ja jätin lehden vielä pöydälle vaimoni huomattavaksi. Syötti toimi ja keskustelu käynnistyi. Suurin virheeni oli etten heti kertonut mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Jälkeenpäin ajateltuna se olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Konfliktin pelossa turvauduin kuitenkin taas valheisiin. Tahtotila oli onneksi oikea. Halusin nyt oikeasti pois. Olin maistanut kielletyn puun hedelmää ja kiusaukset kuljettivat nyt minua...

Paskat! Oikeasti mä olin saanut vihdoin kokea oman itseni. Tuntea, miltä tuntuu kun vastapuoli ei koe tunteitani vaivaannuttavina ja ahdistavina. Nauttia läheisyydestä ihmisen kanssa, joka haluaa läheisyyttä vähintään yhtä paljon kuin minä. Tunnustella, nautiskella, leikkiä ja nauraa, vailla kiirettä ja ajantajua. Vihdoinkin mä olin löytänyt ihmisen, jolle tärkeimmät asiat elämässä eivät ole materiaa tai titteleitä. Ihmisen, jolle voisin antaa tunteiden täyttämän sydämeni, tietäen että se tulee vain täydempänä takaisin.

Asiat alkoivat edetä. Tulostin avioerolaput ja vein ne samantien postiin, ennenkuin uhma laantuisi. Tästä eteenpäin eläisimme omia elämiämme, eikä menoja saanut kyseenalaistaa, kunhan lastenhoito menisi tasan. Kellekään (varsinkaan lapsille) ei kerrottaisi vielä mitään, jotta ehdittäisiin hoitaa käytännön asiat ensin, eikä suku pääsisi puuttumaan asioihin ja kääntämään päitä kesken prosessin. Hoidettavien asioiden listalle alkoi tulla läjä ranskalaisia viivoja; kiinteistövälittäjä, pankki, vakuutusyhtiö, tarha, koulu, ... Tässä vauhdissa unohtui sitten hoitaa yksi pikkujuttu, eli sopia miten toimitaan uusien kumppaneiden kanssa. Tähän ei oletettu olevan aihetta, koska eihän tässä vaiheessa voinut kummallakaan olla vielä mitään käynnissä. Niinpä niin! Vaikea kuvitella, että tämä salaisuus kyllä enää kauaa säilyy. Ja silloin selviää kuinka kypsästi tämä ero oikeasti osataan ottaa..

Valehteleminen on väärin. Uskon avoimeen keskusteluun ja siihen, että asioista puhutaan. Joskus totuus satuttaa, mutta asiat eivät ikinä etene valheiden kautta. Tai etenevät ehkä, mutta väärään suuntaan ja korjausliikkeiden teko jälkeenpäin johtaa ongelmiin, tai - mikä vielä pahempaa - uusiin valheisiin.. Olin kuitenkin päättänyt lähteä leikkiin, joten leikki oli kestettävä. Ensin piti keksiä peitetarina, joka tällä kertaa oli iltaolut kavereiden kanssa. Muuten siis lähes totta, paitsi että kavereita oli yksi, enkä juonut olutta, vaan kahvin. Treffikokemus oli kaikin puolin positiivinen. Ajatusmaailmat ja elämänkatsomus kohtasivat monella tasolla ja jäähyväishalaus Marian kanssa tuntui luonnolliselta ja oikealta. Annoin puhelinnumeroni, vaikka jännitinkin sen kertovan liian paljon. Sen verran oiotun version olin joutunut kertomaan elämäntilanteestani, että kiinnijäämisen pelko oli ilmeinen. Hyvänyönviesti Marialta puolenyön jälkeen paljasti pelkoni aiheettomaksi - olin vielä toistaiseksi turvassa, mutta en omatunnoltani..

Seuraavina päivinä leikki alkoi käydä hankalaksi. Vaatimuksia tuli nyt kahdelta suunnalta ja sepitin valheita sinne ja tänne. Auton pesureissu venähti jotenkin ihmeellisesti puolentoista tunnin mittaiseksi, mikä tuntui vaimosta aivan liian pitkältä, mutta Marian mielestä vierailu kesti aivan liian vähän aikaa. Lisää valheita ja mielipahaa, tuskaista taistelua oman moraalikäsityksen kanssa. Uskottelin itselleni, että teen oikein kun seuraan sydämeni ääntä. Ja tämä sydän ei todellakaan sykkinyt jalkovälissä. Läheisyys, lämpö ja vilpitön halu olla iholla veivät jalat alta ja kutsuun oli pakko vastata myönteisesti!

Päivät kuluivat ja Vappu lähestyi. Maria halusi olla vapun yhdessä, mutta perhe odotti yhteistä vappumarssia. Minusta ei ollut moneksi, joten taas piti sepittää tarinoita. Oma pääni alkoi kuitenkin olla jo niin sekaisin, että jollekin oli pakko kertoa totuus. Oletin että minun olisi helpompi asettua uhrin rooliin ja saada ymmärrystä surkean avioliiton keskellä riutuvana miehenpuolikkaana. Helpompaa se ainakin olisi kuin kaivaa leipäveistä rinnasta kun olen kertonut vaimolleni kesken sipulin pilkonnan, että petän häntä. Aivan, eihän tässä pettämisestä ollut kyse. Olihan avioliittomme jo puoli vuotta (kauemmankin!) sitten ohi. Jotain kunnioitusta olisi silti voinut osoittaa lasteni äitiä kohtaan.. No, sen aika oli myöhemmin. Nyt oli katsottava tämä kortti ja pelattava peli loppuun asti. Eihän sitä tiedä, jos vaikka näillä korteilla pärjäisi viimeiselle kierrokselle asti!

Vappupäivän aamu sujui marssiessa ja laulaessa. Vappulounaan jälkeen hyvästelin perheen ja sanoin lähteväni taas kavereiden luokse. Iltavapaa oli myönnetty ja perustui luottamukseen (vittu mä olen sika!). Kävelinkin suorinta tietä Marian asunnolle, istutin hänet tuoliin ja kerroin kaiken juuri niin hyvin ja totuuden mukaisesti kuin osasin. Asian sulattelu kesti yllättävän vähän aikaa, mutta lopputulos oli vieläkin yllättävämpi. Pitkä suudelma. Maria oli kai aistinut jonkin olevan pielessä ja pelännyt jotain vielä pahempaa. Tunsin vapautuvani raskaista ruosteisista kahleista, nousevani lentoon ja vailla vastuuta vietin vapun viimeiset tunnit kuin pilvissä.