Viime viikolla tapahtui niin paljon ja niin nopeasti, että en ehtinyt missään vaiheessa pysähtymään edes kirjoituspöydän ääreen. Päätin kertoa vaimolleni totuuden ja vastaanotto oli juuri sellainen kuin kuvitella voi. Ymmärrys loisti poissaolollaan ja sen tilalle kehiteltiin vaikka minkälaisia solvauksia ja uhkauksia. Minulle tehtiin hyvin selväksi, että saatan menettää jopa tapaamisoikeuden lapsiini, koska olin tehnyt aviorikoksen. Olin todella paniikissa ja näin ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin säilyttää maltti ja keskittyä pelastamaan se mitä pelastettavissa oli - isyys.

Huutoa, solvauksia, inhoa ja uhkailua kesti koko päivän. Yöksi lähdin Marian luokse, koska nyt todella kaipasin olkapäätä, johon kuivata silmistäni purkautuvat kyyneleet. Yö oli ihana, vaikka edelleen minua painoikin syyllisyys. Seuraava päivä töissä kului vaimon kanssa tekstiviestejä vaihdellessa, hammasta purren ja viimeisissä itsetunnon rippeissä roikkuen. Olin todella nöyryytetty, kylläkin aiheesta. Ystävien tuki oli todella tärkeää ja kykenin jotenkin asettumaan tilanteen yläpuolelle ja pysyttelemään rauhallisena. Epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavat tunteenpurkaukset olisivat saattaneet hyvinkin synnyttää niin suuren sodan, että vaimo olisi toteuttanut antamansa uhkaukset. Lisäksi minulta vietiin mahdollisuus purkaa tuntojani, kun vaimo ilmoitti että jos olen missään tekemisissä Marian kanssa, hän poistaa lapset elämästäni. Jouduin antautumaan, pelkäsin liikaa..

Seuraavat pari päivää olin matkustajan paikalla omassa kehossani. Välillä pää oli aivan tyhjä ja välillä siellä vilisi ajatuksia niin ettei pystynyt ajattelemaan. Päiväkirjan pitäminen ja kirjoittaminen oli noussut viime päivinä vieläkin tärkeämmäksi oman mielenterveyden säilyttämisessä. Kirjoittaminen tuntui tällä hetkellä ainoalta asia jolla sain pääni pysymään kasassa ja ajatukset prosessoitua yksi kerrallaan edes hiukan jäsennellympään muotoon. Ilman tätä harrastusta olisin saattanut maata sängyssä kokonaisia öitä pyöritellen ajatuksia, ilman mitään mahdollisuutta päästä mihinkään lopputulokseen. Ajatusten siirtäminen paperille vaatii keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan ja mahdollistaa yhden kokonaisuuden käsittelyn kerrallaan. Tajunnanvirtaa on kuitenkin turha julkaista, mistä syystä pääsin vasta viikon tauon jälkeen jatkamaan tarinaani.

Vaimoni oli sopinut tapaamisen kiinteistövälittäjän kanssa, jotta hän voisi arvioida meidän talomme - minulle sen ainoan paikan, jota olin voinut koskaan kutsua kodikseni. Tapaaminen oli lievästi sanottuna apea. Kävimme taloa läpi kerros kerrokselta ja muistot tulvivat mieleeni. Kaikista huoneista huokui rakkautta ja lämpöä, jonka olin menettämässä. Omin käsin tehdyt remontit ja toistaiseksi vielä haaveiden tasolla pyörivät tulevaisuuden urakat olivat katoamassa ja omakin tulevaisuuteni oli hataralla pohjalla. Tunnin kiertelyn jälkeen kiinteistövälittäjä lähti ja minä rojahdin olohuoneen sohvaan itkemään elämääni, jonka olin menettämässä.