Eilinen oli ihan tavallinen ilta. Lapset olivat nukkuneet jo reilun tunnin - oli vanhempien aika. Minä istuin työhuoneessa omalla koneellani ja vaimo olohuoneen sohvalla läppärinsä kanssa. Ei meillä ollut puhuttavaa. Ei, ennenkuin kävelin olohuoneeseen ja puin ajatukseni sanoiksi: "Ei meillä kyllä taida olla oikein mitään yhteistä tässä elämässä."

Huomasimme, että elämässämme oli tasan yksi asia, jonka molemmat koimme tärkeäksi - lapset. Tämän tärkeän työn eteen olikin sitten annettu kaikki aika ja tarmo - parisuhteen kustannuksellakin. Näinhän se pienten lasten kanssa tietysti on. Lasten kasvaessa vastuu sitten vähenee ja vanhempien vapaa-ajan määrä kasvaa. Terveessä parisuhteessa tällöin lisääntyy myös isin ja äidin yhteinen aika. Meillä aika käytettiin omiin töihin, joita haalittiin aina lisää, ettei vahingossakaan tarvitsisi olla yhdessä.

Tai kyllä minä kaipasin yhteisiä hetkiä. Olin kaivannut jo kauan. Monta kertaa olin tämän tunteen johdattelemana sohvalle kömpinytkin ja vaatinut huomiota. Ei se vaan ole ihmisarvolle sopivaa ilta toisensa jälkeen huomata olevansa ainoa joka välittää. Rakkaudesta en osaa enää sanoa mitään. Pelkään että olen itsekin viime vuosina enemmänkin rakastanut ajatusta rakastamisesta.

Nyt oli kuitenkin aika katsoa peiliin. Nyt, ennenkuin sieltä tuijottaisi takaisin elämäänsä kyllästynyt hyväuskoinen vanhus, joka ei vain ikinä tajunnut tehdä asialle jotain. Vaimoni taas oli tilanteeseen lähes tyytyväinen. Ei hän miestä tarvinnut. Tärkeintä oli, että lapsilla on isä kotona ja hänellä joku vaihtamassa palohälyttimen pariston kerran vuodessa. Antaa sen miehen nyt olla tuossa, kun ei tielle tule. Pääasia että säilyy oma työrauha.

Tätäkö minä halusin elämältä? Elinkö todella sitä unelmaa, jonka viisitoistavuotta sitten olin mielessäni kuvitellut? Kuinka pitkään olin vielä valmis uskomaan tai edes antaa lasten uskoa, että isillä ja äitillä on kaikki hyvin? Joskus se pommi olisi pudotettava, joten miksei siis nyt kun itselläni olisi vielä monta hyvää vuotta nauttia elämästä jonkun sellaisen kanssa, joka minua oikeasti tarvitsee.

Vaimoni on hyvä ihminen. Rakastamaan vaan ei voi ketään pakottaa. Kyllä hänkin on tästä tilanteesta kärsinyt, mutta eri tavalla. Eilen käyty kahden tunnin keskustelu oli todella antoisa ja näytti että tunne välillämme on edelleen vahva. Se tunne on vain muuttunut ystävyydeksi. Minun tarpeitani pelkkä ystävyys ei täytä, minkä myös vaimoni ymmärsi ja olikin heti valmis päästämään minut irti ja laitumelle kirmaamaan. Sovittelimme keskustelun aikana minulle jopa uutta vaimoa ystäväpiirimme sinkkunaisista, vaikka luultavasti tämä oli ainakin osaksi vain tapa käsitellä tätä ikävää asiaa. Kuvastaa se silti hyvin kuinka pitkälle tämä ajatus oli meidän molempien ajatuksissa kypsynyt jo ennen eilistäkin.

Kovin hankala on vaan mennä nukkumaan tällaisen keskustelun jälkeen, kun ei tiedä millä mielellä toinen seuraavana päivänä on. Itse ainakin olen yllättävänkin rento ja helpottunut. Ehkä tieto metsästyskauden aloituksesta houkuttelee, tai sitten en vaan vielä ymmärrä mitä olemme juuri yhdessä päättäneet.